Hiihtovaellus Kaldoaivin erämaassa
Ai että! Se kuvaa täydellisesti hiihtovaellustamme Kaldoaivin erämaassa ja sitä, miltä meistä vaelluksen aikana ja sen jälkeen tuntui. Tulimme vaellukselta hienoa kokemusta ja uusia taitoja rikkaampina, ja olimme erittäin onnellisia onnistuneesta retkestä. Hiihtovaellus oli eräopasopiskelijaryhmämme viimeinen kouluretki, ja myös siinä mielessä tunteita herättävä.
Hiihtovaellus toteutettiin omatoimisesti, sillä koulu siirtyi helmikuun lopussa uudelleen etäopetukseen. Viikoilla 10–12 meidän olisi pitänyt toteuttaa kolme retkeä: talvileiri, pyyntileiri ja hiihtovaellus. Odotimme innolla kaikkia kolmea. Tilanteen takia muutimme suunnitelmia ja päätimme toteuttaa pelkästään pyyntileirin ja hiihtovaelluksen. Etäopetuksen vuoksi menetimme mahdollisuuden käyttää koulun moottorikelkkoja, joten pyyntileiri räätälöitiin. Hiihtovaelluksen alkuperäinen suunnitelma jäi onneksi voimaan: kohteena Kaldoaivin erämaa, retken kesto kahdeksan päivää, yksi vapaapäivä, aloituspaikka Sevettijärvi ja lopetuspaikka Pulmankijärven eteläpää.
Koulusta saimme puuttuvat varusteet, kuten sukset, teltat, ahkiot, GPS-laitteet, lapiot ja kairan. Se on hienoa, että koululla on varusteita, joita saa lainata ilmaiseksi retkille. Kuulemma näin ei ole kaikissa oppilaitoksissa, joissa erä- ja luonto-oppaan ammattitutkinnon voi suorittaa. Alkutalvesta pidimme työpajan, jossa rakensimme Paris-pulkista vetonarullisia ahkioita, mutta tälle hiihtovaellukselle osa otti mukaan Fjellpulken-ahkiot. Oli kyllä hyödyllistä vertailla niiden käyttöä erilaisissa lumi- ja maasto-olosuhteissa. Yhdellä oli tunturisukset, muilla metsäsukset. Kaikkiin laitettiin Colltexin nousukarvat. Ilman niitä olisi ollut todella vaikea vetää ahkiota, erityisesti ylämäkeen.
Suurin osa meistä ei ollut aiemmin käynyt pidemmällä hiihtovaelluksella, joten paljon uutta oli opittavana ja koettavana. Hiihtovaelluksen tarkoitus oli harjoitella liikkumista ja majoittumista talviolosuhteissa sekä ruoan valmistamista bensakeittimiä käyttäen. Rebecca oli vastuussa hiihtovaelluksen suunnittelusta ja turvallisuussuunnitelmasta, ja saimme häneltä ennakkotietoa varusteista, reitistä ja aikataulusta. Juho valittiin turvallisuusvastaavaksi, ja hän otti vastuun myös satelliittipuhelimesta, jonka saimme koululta. Jakaannuimme ruokakuntiin ja parini oli tällä kertaa Sonja. Ruoan suunnittelu ja pakkaaminen oli hyvin vaivatonta. Retkiruoasta olen oppinut juuri Sonjalta paljon. Meidän ruoasta suurin osa oli kuivattua ja hyvin kevyttä mutta myös monipuolista. Ruokaa ja erityisesti herkkuja oli kyllä tarpeeksi tällä retkellä – ai että kaikkia niitä suklaalevyjä ja karkkipusseja…Mukana oli jopa kaksi kakkua, sillä Juho ja Ville täyttivät vuosia retken aikana.
Ruokakunta jakoi myös teltan. Sonja osti ennen vaellusta Helsportin kolmen hengen Spitsbergen X-trem -teltan, jossa oli mukavasti tilaa meille kahdelle. Muut saivat koululta samanlaisen neljän hengen teltan sekä muistaakseni Fjällravenin Keb Endurance 3 -teltan. Kaikki toimivat hyvin tuulisessa säässä. Hankin ennen hiihtovaellusta uuden Cumuluksen Teneqa 1000 -untuvamakuupussin. Tilasin sen Puolasta ja muotoilin sen itselleni sopivaksi: enemmän untuvaa jalkoihin, kestävämpi ja paremmin vettä hylkivä Pertex Quantum Pro -ulkokangas ym. Pahin pelkoni oli, etten pärjää kovin hyvin teltassa, mikäli lämpötila laskee lähemmäs kahtakymmentä pakkasastetta. Ja niinhän se tosiaan näyttää olevan, että minun pitää vielä harjoitella nukkumista teltassa talvella, sillä nukuin vain yhden yön ilman, että tuli vessahätä ja kylmä. Luulen, että asia liittyy enemmän ravintoon kuin varusteisiin, mutta erilaisia patja-makuupussiyhdistelmiä pitää vielä testata eri lämpötiloissa.
Sevettijärveltä Pulmankijärvelle vie kesällä retkeilyreitti ja talvella viitoitettu hiihtoreitti. Reittimme kuitenkin seurasi suurimmaksi osaksi moottorikelkkauraa. Kantohanki ei ollut vielä parhaimmillaan ja hiihtoreittiä ei huolleta mitenkään, joten seuraamalla kelkkailu-uraa vältimme umpihangessa hiihtämisen. Alkuperäisen suunnitelman mukaan meidän piti yöpyä pelkästään teltoissa eikä ollenkaan autiotuvissa, mutta muutamana yönä kävi kuitenkin toisin. Leiripaikkamme olivat Opukasjärvellä, Skiehtsaras-kodalla, Tsaarajärvellä, Tsuomasjärvellä, Miutijoen porokämpällä sekä Pulmankijärvellä. Tsuomusjärvellä vietettiin vapaapäiväkin. Miutijoki ei ollut alkuperäisessä suunnitelmassa, mutta oli hyvä, että päätimme hiihtää sen kautta, sillä maisemat siellä olivat huikeat. Pisin hiihtopäivämme oli 19 kilometriä Opukasjärveltä Skiehtsaraalle.
Virallisen hiihtoreitin varrella sijaitsee useampia autiotupia kuin seuraamamme moottorikelkkauran varrella. Toisena päivänä, kun olimme lounastauolla, vastaan tuli paikallinen poromies. Olin ottanut lounaan ajaksi sukset pois ja kävin vessassa kauempana muista mutta kuitenkin ihan kelkkauran vieressä. Ajattelin juuri vetää housut kinttuihin, kun kuulin kelkan äänen. Miten sitä onnistuukin jopa erämaassa ajoittamaan pissatauon niin, että joku tulee paikalle. Tulija oli mies, joka oli ohittanut meidät moottorikelkallaan jo aiemmin aamupäivällä. Mies tervehti ja kysyi minne olemme menossa. Vastasin, että Pulmankijärvelle mutta tänään Skiehtsaras-kodalle asti. ”Aijaa, luulin, että olette eksyneet, kun autiotuvat ovat tuolla”, mies sanoi ja osoitti itään. Vastasin hänelle, että kaikki on hyvin ja ettemme seuraa hiihtoreittiä. Juttelimme vielä niitä näitä ja sitten hän jatkoi matkaa. Mukava mies.
Kolmantena päivänä lähtiessämme Skiehtsaras-kodalta Tsaarajärven suuntaan sää oli aurinkoinen mutta tuuli kovasti. Lähdimme suhteellisen myöhään hiihtämään, mutta matka eteni mukavasti tuulesta huolimatta. Oli jo melkein lounasaika, kun huomasimme, että edessä sää pahenee. Päätimme pysähtyä ja syödä lounasta, ja Ville ja Juho kävivät katsomassa miltä edessä näyttää. Nopean lounaan jälkeen kirjaimellisesti astuimme myrskyyn. Alussa näkyvyys oli ihan ok, alkoi vain tuulla kovemmin ja sataa lunta. Sitten näkyvyys vain paheni. Juho ja Ville tulivat takaisin meitä vastaan, ja siinä vaiheessa vielä näimme moottorikelkkauran viitat. Kohta niitäkään ei enää näkynyt. Laitoin GPS:n päälle ja huomasin, että maastokartta loppui pikkuisen Skiehtsaraan jälkeen. Sepäs kätevää. Ennen lähtöä en ollut tarkistanut, onko laitteessa kartta koko alueelle, sillä ajattelin, että kyllä koulun GPS-laitteessa karttoja varmaan on. Villellä oli kartta ladattuna puhelimeen, joten suunnistimme sen avulla tuvalle. Apuna olisi tarvittaessa ollut vielä Juhon GPS sekä paperikartta ja kompassi. Tsaarajärven tupa ei ollut kuin muutaman kilometrin päässä. Olimme niin onnellisia tuvasta, että oli pakko nukkua sisällä- Juho ja Ville kuitenkin pystyttivät teltan kovassa myrskytuulessa – periaate on periaate. Petri Laine kirjoitti helmikuun Retki-lehden pääkirjoituksessa näin: ”Kylmässä, tuulisessa ympäristössä ei voi toimia turvallisesti, jollei ole ensin hankkinut siitä kokemusta”. Se on kyllä totta. Toimimme ammattimaisesti ja rauhallisesti ja olimme onnellisia myrskykokemuksesta, joka tuo vielä enemmän turvaa tuleville retkille.
Suomen laajimmalla erämaa-alueella Kaldoaivilla on paljon tarjottavaa eri vuodenaikoina. Alue on historiallisesti tärkeä ja maastoltaan ja lajistoltaan mielenkiintoinen. Olen käynyt Kaldoaivin erämaassa kahdesti: viime vuonna elokuussa ja nyt maaliskuussa. Syysvaelluksella pysyimme Kaldoaivin eteläosassa Näätämöjoen tuntumassa. Mitä pohjoisemmas nyt hiihdimme, sitä karumpaa ja hienompaa oli maasto. Suhteellisen matalat tunturit näyttivät kaukaa kunnon vuorilta. Tunturimittarin tuhoamat mutta edelleen pystyssä olevat tunturikoivut näyttivät samaan aikaan maagisilta ja traagisilta. Näimme yllättävän vähän poroja mutta jonkin verran riekkoja ja paljon lumijälkiä. Joitain moottorikelkkailijoita oli uralla, mutta vastaan tuli pelkästään yksi hiihtäjä karvakaverinsa kanssa. Aika hiljaista oli muuten. Yritimme huiputtaa Kaldoaivin korkeimman tunturin Čuomasvárrin, mutta sää ei sallinut. Seuraavalla kerralla sitten!
Hiihtovaellus toteutettiin omatoimisesti, sillä koulu siirtyi helmikuun lopussa uudelleen etäopetukseen. Viikoilla 10–12 meidän olisi pitänyt toteuttaa kolme retkeä: talvileiri, pyyntileiri ja hiihtovaellus. Odotimme innolla kaikkia kolmea. Tilanteen takia muutimme suunnitelmia ja päätimme toteuttaa pelkästään pyyntileirin ja hiihtovaelluksen. Etäopetuksen vuoksi menetimme mahdollisuuden käyttää koulun moottorikelkkoja, joten pyyntileiri räätälöitiin. Hiihtovaelluksen alkuperäinen suunnitelma jäi onneksi voimaan: kohteena Kaldoaivin erämaa, retken kesto kahdeksan päivää, yksi vapaapäivä, aloituspaikka Sevettijärvi ja lopetuspaikka Pulmankijärven eteläpää.
Koulusta saimme puuttuvat varusteet, kuten sukset, teltat, ahkiot, GPS-laitteet, lapiot ja kairan. Se on hienoa, että koululla on varusteita, joita saa lainata ilmaiseksi retkille. Kuulemma näin ei ole kaikissa oppilaitoksissa, joissa erä- ja luonto-oppaan ammattitutkinnon voi suorittaa. Alkutalvesta pidimme työpajan, jossa rakensimme Paris-pulkista vetonarullisia ahkioita, mutta tälle hiihtovaellukselle osa otti mukaan Fjellpulken-ahkiot. Oli kyllä hyödyllistä vertailla niiden käyttöä erilaisissa lumi- ja maasto-olosuhteissa. Yhdellä oli tunturisukset, muilla metsäsukset. Kaikkiin laitettiin Colltexin nousukarvat. Ilman niitä olisi ollut todella vaikea vetää ahkiota, erityisesti ylämäkeen.
Suurin osa meistä ei ollut aiemmin käynyt pidemmällä hiihtovaelluksella, joten paljon uutta oli opittavana ja koettavana. Hiihtovaelluksen tarkoitus oli harjoitella liikkumista ja majoittumista talviolosuhteissa sekä ruoan valmistamista bensakeittimiä käyttäen. Rebecca oli vastuussa hiihtovaelluksen suunnittelusta ja turvallisuussuunnitelmasta, ja saimme häneltä ennakkotietoa varusteista, reitistä ja aikataulusta. Juho valittiin turvallisuusvastaavaksi, ja hän otti vastuun myös satelliittipuhelimesta, jonka saimme koululta. Jakaannuimme ruokakuntiin ja parini oli tällä kertaa Sonja. Ruoan suunnittelu ja pakkaaminen oli hyvin vaivatonta. Retkiruoasta olen oppinut juuri Sonjalta paljon. Meidän ruoasta suurin osa oli kuivattua ja hyvin kevyttä mutta myös monipuolista. Ruokaa ja erityisesti herkkuja oli kyllä tarpeeksi tällä retkellä – ai että kaikkia niitä suklaalevyjä ja karkkipusseja…Mukana oli jopa kaksi kakkua, sillä Juho ja Ville täyttivät vuosia retken aikana.
Ruokakunta jakoi myös teltan. Sonja osti ennen vaellusta Helsportin kolmen hengen Spitsbergen X-trem -teltan, jossa oli mukavasti tilaa meille kahdelle. Muut saivat koululta samanlaisen neljän hengen teltan sekä muistaakseni Fjällravenin Keb Endurance 3 -teltan. Kaikki toimivat hyvin tuulisessa säässä. Hankin ennen hiihtovaellusta uuden Cumuluksen Teneqa 1000 -untuvamakuupussin. Tilasin sen Puolasta ja muotoilin sen itselleni sopivaksi: enemmän untuvaa jalkoihin, kestävämpi ja paremmin vettä hylkivä Pertex Quantum Pro -ulkokangas ym. Pahin pelkoni oli, etten pärjää kovin hyvin teltassa, mikäli lämpötila laskee lähemmäs kahtakymmentä pakkasastetta. Ja niinhän se tosiaan näyttää olevan, että minun pitää vielä harjoitella nukkumista teltassa talvella, sillä nukuin vain yhden yön ilman, että tuli vessahätä ja kylmä. Luulen, että asia liittyy enemmän ravintoon kuin varusteisiin, mutta erilaisia patja-makuupussiyhdistelmiä pitää vielä testata eri lämpötiloissa.
Sevettijärveltä Pulmankijärvelle vie kesällä retkeilyreitti ja talvella viitoitettu hiihtoreitti. Reittimme kuitenkin seurasi suurimmaksi osaksi moottorikelkkauraa. Kantohanki ei ollut vielä parhaimmillaan ja hiihtoreittiä ei huolleta mitenkään, joten seuraamalla kelkkailu-uraa vältimme umpihangessa hiihtämisen. Alkuperäisen suunnitelman mukaan meidän piti yöpyä pelkästään teltoissa eikä ollenkaan autiotuvissa, mutta muutamana yönä kävi kuitenkin toisin. Leiripaikkamme olivat Opukasjärvellä, Skiehtsaras-kodalla, Tsaarajärvellä, Tsuomasjärvellä, Miutijoen porokämpällä sekä Pulmankijärvellä. Tsuomusjärvellä vietettiin vapaapäiväkin. Miutijoki ei ollut alkuperäisessä suunnitelmassa, mutta oli hyvä, että päätimme hiihtää sen kautta, sillä maisemat siellä olivat huikeat. Pisin hiihtopäivämme oli 19 kilometriä Opukasjärveltä Skiehtsaraalle.
Virallisen hiihtoreitin varrella sijaitsee useampia autiotupia kuin seuraamamme moottorikelkkauran varrella. Toisena päivänä, kun olimme lounastauolla, vastaan tuli paikallinen poromies. Olin ottanut lounaan ajaksi sukset pois ja kävin vessassa kauempana muista mutta kuitenkin ihan kelkkauran vieressä. Ajattelin juuri vetää housut kinttuihin, kun kuulin kelkan äänen. Miten sitä onnistuukin jopa erämaassa ajoittamaan pissatauon niin, että joku tulee paikalle. Tulija oli mies, joka oli ohittanut meidät moottorikelkallaan jo aiemmin aamupäivällä. Mies tervehti ja kysyi minne olemme menossa. Vastasin, että Pulmankijärvelle mutta tänään Skiehtsaras-kodalle asti. ”Aijaa, luulin, että olette eksyneet, kun autiotuvat ovat tuolla”, mies sanoi ja osoitti itään. Vastasin hänelle, että kaikki on hyvin ja ettemme seuraa hiihtoreittiä. Juttelimme vielä niitä näitä ja sitten hän jatkoi matkaa. Mukava mies.
Kolmantena päivänä lähtiessämme Skiehtsaras-kodalta Tsaarajärven suuntaan sää oli aurinkoinen mutta tuuli kovasti. Lähdimme suhteellisen myöhään hiihtämään, mutta matka eteni mukavasti tuulesta huolimatta. Oli jo melkein lounasaika, kun huomasimme, että edessä sää pahenee. Päätimme pysähtyä ja syödä lounasta, ja Ville ja Juho kävivät katsomassa miltä edessä näyttää. Nopean lounaan jälkeen kirjaimellisesti astuimme myrskyyn. Alussa näkyvyys oli ihan ok, alkoi vain tuulla kovemmin ja sataa lunta. Sitten näkyvyys vain paheni. Juho ja Ville tulivat takaisin meitä vastaan, ja siinä vaiheessa vielä näimme moottorikelkkauran viitat. Kohta niitäkään ei enää näkynyt. Laitoin GPS:n päälle ja huomasin, että maastokartta loppui pikkuisen Skiehtsaraan jälkeen. Sepäs kätevää. Ennen lähtöä en ollut tarkistanut, onko laitteessa kartta koko alueelle, sillä ajattelin, että kyllä koulun GPS-laitteessa karttoja varmaan on. Villellä oli kartta ladattuna puhelimeen, joten suunnistimme sen avulla tuvalle. Apuna olisi tarvittaessa ollut vielä Juhon GPS sekä paperikartta ja kompassi. Tsaarajärven tupa ei ollut kuin muutaman kilometrin päässä. Olimme niin onnellisia tuvasta, että oli pakko nukkua sisällä- Juho ja Ville kuitenkin pystyttivät teltan kovassa myrskytuulessa – periaate on periaate. Petri Laine kirjoitti helmikuun Retki-lehden pääkirjoituksessa näin: ”Kylmässä, tuulisessa ympäristössä ei voi toimia turvallisesti, jollei ole ensin hankkinut siitä kokemusta”. Se on kyllä totta. Toimimme ammattimaisesti ja rauhallisesti ja olimme onnellisia myrskykokemuksesta, joka tuo vielä enemmän turvaa tuleville retkille.
Suomen laajimmalla erämaa-alueella Kaldoaivilla on paljon tarjottavaa eri vuodenaikoina. Alue on historiallisesti tärkeä ja maastoltaan ja lajistoltaan mielenkiintoinen. Olen käynyt Kaldoaivin erämaassa kahdesti: viime vuonna elokuussa ja nyt maaliskuussa. Syysvaelluksella pysyimme Kaldoaivin eteläosassa Näätämöjoen tuntumassa. Mitä pohjoisemmas nyt hiihdimme, sitä karumpaa ja hienompaa oli maasto. Suhteellisen matalat tunturit näyttivät kaukaa kunnon vuorilta. Tunturimittarin tuhoamat mutta edelleen pystyssä olevat tunturikoivut näyttivät samaan aikaan maagisilta ja traagisilta. Näimme yllättävän vähän poroja mutta jonkin verran riekkoja ja paljon lumijälkiä. Joitain moottorikelkkailijoita oli uralla, mutta vastaan tuli pelkästään yksi hiihtäjä karvakaverinsa kanssa. Aika hiljaista oli muuten. Yritimme huiputtaa Kaldoaivin korkeimman tunturin Čuomasvárrin, mutta sää ei sallinut. Seuraavalla kerralla sitten!
 |
| Näkymä Miutijoen porokämpältä kaakkoon. Porokämppä sijaitsee ihan Norjan rajan tuntumassa. |
 |
| Aloitimme hiihtämään Katriinajärveltä, joka sijaitsee muutama kilometri Sevettijärven kylältä luoteeseen. Suosittelen kuitenkin aloittaa kylältä. |
 |
| Ensimmäinen leirimme oli Opukasjärven tulipaikalla. Aiemmin paikalla oleva autiotupa paloi vuonna 2018. (Kuva: Sonja Lassila) |
 |
| Aamupalalla Opukasjärvellä. |
 |
| Kolmannen päivän myrskyn alku. |
 |
| Tsaarajärven autiotupa oli myrskyisessä säässä oikein tervetullut. |
 |
| Juho ja Ville pystyttämässä telttaa Tsaarajärven tuvan pihalle. (Kuva: Sonja Lassila) |
 |
| Myrskyn jälkeen paistaa yleensä aurinko. Metsähallituksen huoltomies toi tuvalle polttopuita ja uuden vieraskirjan. (Kuva: Sonja Lassila) |
 |
| Maasto oli suurimmaksi osaksi tasaista. Kuvassa edessä näkyy Čuomasvárrin tunturijono. |
 |
| Tsuomasjärven autiotupa antoi suojan kahdeksi päiväksi. (Kuva: Sonja Lassila) |
 |
| Leirimme Tsuomasjärven autiotuvan pihamaalla. |
 |
| Vapaapäivän aamuna lähdimme Juhon ja Villen kanssa pienelle laskureissulle Čuomasvárrille. Toive oli päästä huipulle asti, mutta tuuli kovasti ja rinne oli liian jäinen. Tsuomasjärven autiotuvan lähistöllä sijaitsee rajavartioston tupa. Ketään ei ollut kotona. |
 |
| Baby, kyllä siellä tarkenee. :) (Kuva: Sonja Lassila) |
 |
| Iltaan asti tuuli kovasti ja satoi lunta. Illalla sää kirkastui ja lähdimme pienelle hiihtoretkelle lähimmälle rinteelle. Samalla tarkistimme puhelimesta sääennusteen. Autiotuvalla ei ollut kenttää. (Kuva: Sonja Lassila) |
 |
| Tasaisella hiihtäminen sujui hyvin ja suksi luisti. |
 |
| Miutijoen porokämppä on pieni ja sympaattinen mutta pikkuisen homeinen. Polttopuita oli tarjolla ja kuivasimme vaatteet sekä nautimme tuvan lämmöstä. Vesi haettiin joesta. |
 |
| Kämpältä löytyi vanha vieraskirja ja seinältä hauskat vanhanaikaiset ohjeet vierailijoille, kuten "jätä seuraavalle leipää ja suolaa.". :) |
 |
| Erämaassa oikeasti kaikki huolet unohtuvat ja vapauden tunne on voimakas. |
 |
| Viimeisen päivän lasku Pulmankijärvelle. Alamäkihiihto ahkiolla ja metsäsuksilla ei ole helppoa, erityisesti jos lumi on kovaa ja rinne jäinen. |
 |
| Hieno vuosi on takana – sain ihania kokemuksia ja uusia taitoja. Ja tuntemattomista tuli ystäviä. |
Kommentit
Lähetä kommentti
Hei, hienoa että haluat jättää kommentin. :)